Mutta mä selvisin

Kirjoitin toukokuussa siitä, millaista on elää paniikkihäiriöisenä. Pääset lukemaan sen täältä.

Sain monenlaista palautetta, lähinnä kannustusta, mutta muutama asia selvästi kaihersi osaa lukijoista. Vastaan aluksi niihin, ennen kuin edes aloitan kirjoittamaan nykyisestä tilanteesta, tällä kertaa onnistumisen kautta.

Sulla ei selvästikään ole vielä kaikki hyvin, niin miksi et muka ole lääkityksellä? Eikö se kannattaisi?

Siinä olette oikeassa, kaikki ei ollut hyvin. Mutta se ei ole peruste lääkitykselle. On olemassa tuhansia keinoja päästä omista perkeleistään eroon, ja minulle yksi niistä keinoista ei enää ollut lääkitys. Kirjoittamani asiat oli todellakin totisinta totta, mutta jätin tarkoituksella onnistumiset pois. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi jo tuossa kohtaa ollut matkalla kohti parempaa elämää.

Tarkoitus oli vain herättää ihmisiä siihen, että tämä tauti on kamala, inhottava, eikä sitä toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.

Mutta kyllähän paniikkihäiriöstäkin voi parantua, ei se ole ikuinen.

Ei tietenkään ole. Mutta edelleenkin tarkoitukseni oli tuoda esille miten kamalasta sairaudesta on kyse, sillä tästä vaietaan edelleenkin liikaa. Paniikkihäiriöön usein liittyy käsittelemättömiä asioita menneisyydestä, ja mahdollisesti sivusairauksia kuten OCD, ja parantuminen ei tapahdu päivässä. Ei ehkä edes vuodessa. Tämä on niin kiinni ihmisestä ja siitä, että kuinka nopeasti aiheuttajan juureen päästään. Ja tämä matka vaatii paljon myös läheisiltä.

Ilmeisesti moni myös kuvitteli, että tekstillä oli tarkoitus kaivaa sääliä. Ei ollut. Itseasiassa olo oli äärettömän vahva juuri tuolla hetkellä, olin valmis kohtaamaan kritiikin. Mitäpä luulette, jos olisin kaikkein hauraimmillani, kirjoittaisinko asiasta, joka osoittaa oman heikkouteni?

Edellisestä kirjoituksesta on nyt noin 7 kuukautta.

Olen etsinyt itse sisäisesti omia aiheuttajiani. Olen käsitellyt niitä itseni kanssa, perheeni kanssa sekä puolisoni kanssa. Olen kertonut rehellisesti, että en syö tiettyjä asioita, ja ihan turha pakottaa yhtään sen enempää, kerron kun olen valmis. Ei saa loukkaantua, jos juon vain kahvin. En tee sitä siksi, että sinun pullasi ei kelpaisi.

Tilanne paheni hetkellisesti. Ne möröt, mitä oli alkukeväästä, saivat käsittämättömät sfäärit myöhemmin, kun lakkasin syömästä lähes kokonaan. Kaikki haisi tai näytti saastuneelta. Paistorasva voi aiheuttaa sydänkohtauksen. En liiku tarpeeksi, en saa syödä rasvaa, se lihottaa. Vain salaatti käy. Jossei siinä ole sitä kummalista kuviota päällä, siihen voi kuolla (vähintäänkin). Voi Miro raukkaa.

Ostin liian pienen paidan. Olen lihava. Lihava, oksettava näky.

Mutta tiedättekö, sitten tuli käännekohta. Meille tuli vieras nimeltä norovirus. Kyllä, olen tosissani.

Miro sai töistä itselleen kaapattua pöpön. Ensinnäkin, olen äärettömän pöpökammoinen. Todella todella todella. Oksentaminen pelottaa ja sen kuuleminen.. Disgusting. Eikä mitenkään sillein että ”hyi kamala ääni”, vaan kaon todella oksennusta itse seuraavan vartin vähintään. Siis oksentamatta, koska en voi, koska siihen voi kuolla (vähintäänkin).

No, pakon edessä sitä tekee kummallisia asioita, kuten hakee sen vatsatautisen miehen sieltä työreissusta kotiin, passaa sitä himassa, ja valitettavasti myös kuuntelee sitä oksentamista. Paijaamiseen muuten kuuluu halaus ja pussaaminen. Sillon kyllä tätä naista vähän söi.

Luulin jo päässeeni helpolla. Tämä oli aikamoinen koetinkivi, todella. Mutta sitten se iski.. Viikko tartunnan saannin jälkeen, sunnuntaina, herään päiväunilta kivistävään vatsakipuun. No, siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, koska enhän tosiaan pahemmin syönyt mitään, vatsaan sattui harva se päivä (kipua kauneudesta jne). Päätin kuitenkin vähin äänin hipsiä vessaan… Vain huutaakseni puolen minuutin päästä viimeisillä voimilla ”ÄMPÄRI, NYT.”

Tässä kohtaa pakko kertoa pieni tärppi, jolle saa nauraa. Minähän olen siis vessakäyttäymisen kruunaamaton kuningatar. Yleiset vessat ovat maanpäällinen helvetti, vatsan kurahtelu vie vähintäänkin tajun noloudellaan ja auta armias jos tarttisi käydä kakkosella.. Katotaan sitten kun kaikki ne naapuritkin ovat kaikonneet. Silti hana päällä ja musiikki täysillä. Mielellään vielä telkkariin joku Die Hardin ampumakohtaus pyörimään.

 

Siis ihan oikeasti, ostaessa taloa, yksi suurimmista kriteereistä oli se, että vessoja on useampi, mielellään eri kerroksessa. Ettei Miron tartte aina lähteä lenkille koiran kanssa, kun mun tarttisi päästä vessaan.

Ja siinä minä, vessakäyntejä pelkäävä prinsessa, huudan ukkokullalle, että tuo ämpäri. Sen puolen minuutin aikana kerkesin aika monta kertaa miettimään, että nyt ei auta itku markkinoilla, kun istun pöntöllä ja toinen pitää tukkaa pois tieltä, kun oksennan italianpataa ämpäriin.

Pitkä hiljaisuus, ja todella – siis todella – anovasti kuuluu vierestä ”sori”.

Noh, siinä meni ensimmäinen myytti. Viisi vuotta yhdessä, ja nyt kerta heitolla toinen näkee sen kaiken, mikä on ollut yksi mun suurimmista muureista.

Tuo Noro oli itselleni aika kova paikka fyysisesti, sillä muutoinkin huonosti syövänä voitte kuvitella, että keho kävi aika kierroksilla. Nestettä en saanut mistään, sillä edes vesi ei pysynyt sisällä. Vatsalihakset olivat jo niin kipeät pinnistyksestä, etten edes jaksanut niellä.

Käytännössä neljän päivän aikana taisin syödä ehkä desin jugurttia, jossa oli pari mustikkaa.

Tauti itsessään alkoi jo olla ohitse, mutta syömättömyys jäi. Nestehukka oli kova. Jotenkin tuo ukkokulta sai pakotettua juomaan edes vettä, mutta vahinko oli käytännössä jo tapahtunut. Tästä muutoinkin aika pikkuisesta kropasta lähti 5 kiloa lisää.

Ja ruokavalio oli edelleen 2 nakkia ja desi keitettyä makaronia. Siis koko päiväksi. Yritin pitää ruokapäiväkirjaa vain todetakseni, että se pahensi asiaa entisestään. Painosta en enää viitsi edes puhua.

Ja nyt. Nyt me ollaan tässä.
Oksentaminen ei tappanut mua, mä en tukehtunut. Miro ei kuollut siihen, tai jättänyt mua, kun mä olin pahimmillani. Sitä ei haittaa, että mä käyn vessassa, niin kuin kaikki normaalit ihmiset. Nää sai mut tajuamaan, että ihan kaikkea elämässä ei voi tietää etukäteen. Sä et voi kontrolloida kaikkea. Jotain voi AINA sattua, ja se on ok. Se tekee elämästä elämisen arvoista. Sen pitääkin joskus näyttää pahalta, että muistaisit ne hyvät asiat.

Tajusin itsekin pikkuhiljaa, että tilanne ei ole normaali. Päätin ottaa yhteyttä lääkäriin. Kävin allergiatesteissä ja nyt vihdoinkin, olen saamassa tohtoripuolelta tähän tilanteeseen helpotusta.

Tällä hetkellä, syön lähes kaikkea. Lohi ei vieläkään mene itkemättä, ihan sama. Muiden tarjoamat keksit ja karkit nielen, mutta hankalasti. Mutta mä yritän, ihan tosissani. Olen käynyt tässä ajassa jo useasti kahvilassa. Juonut jonkun muun keittämää kahvia, ja voitteko uskoa, olen syönyt leipää, jonka alkuperästä en ollut varma. Maistoin tomaattia. En syönyt, mutta maistoin. Altistus on käynnissä. Tammikuussa olen pääsemässä allergiapolille tarkempaan syyniin, mikä oikeasti on ihan mieletön valo tunnelin päässä.

En syönyt päivääkään lääkkeitä. Olen siitä ylpeä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi olla lääkkeettömiä. Tarkoitan sitä, että niiden on tarkoitus olla hoidon tukena. Ei ainoa hoitokeino. Minulla lääkkeet eivät auttaneet, koska ne turrutti aistit siihen tilaan, että kuvittelin kaiken olevan jo hyvin. Että asia on hoidossa, vaikka todellisuudessa vain jätin tekemättä epämiellyttävät asiat. Nykyisin kohtaan ne mielelläni. Jos et pelaa, et voi voittaa.

Ja me ollaan muuttamassa ulkomaille. En ois uskonut vuosi sitten.

Jos et jo lukenut sitä edellistä kirjoitusta, käy vilkaisemassa se täältä. En vieläkään pysty itse sitä lukemaan (matka on siltä osin kesken), mutta tiedän, että kehitys on valtava, vaikka matka on ollut raskas.

Tsemppiä joka ikiselle teistä, oli sinun perkeleesi mikä tahansa.

Sä jaksat, sä pystyt.  

Kunhan et unohda toivoa.

Minun perkeleeni

Olen jo pitkään miettinyt, että kirjoittaisin eräästä itselleni todella tärkeästä asiasta. Se on arka, siitä on hankala puhua, ja vaikka se ei ulospäin ehkä aina näy, se on läsnä joka ikisessä hetkessä. Se uuvuttaa niin, että illalla nukkumaan mennessä yliväsymys ottaa vallan, eikä uni tule. Aamulla herätessä väsyttää niin paljon, että tekisi mieli itkeä.

Nimittäin paniikkihäiriö.

Tämä (todennäköisesti) ikuinen ystäväni on ollut seuranani vuodesta 2010 erittäin näkyvästi, eli tällä hetkellä noin 6 vuotta. Ennen tätäkin takuulla on ollut jo monia oireita, mutta tuolloin muistan tämän puhjenneen kukkaansa.

Diagnoosin sain, kun tilanne oli siinä pisteessä, etten voinut juoda samasta lasista kahta kertaa jos oon päästänyt sen silmistä. Enkä mä enää pystynyt olemaan töissä kassalla ilman, että käsiä kutisi ja henkeä ahdisti. Lähdin haparoivin askelin hakemaan sairaslomaa johonkin, josta en tiennyt oikeastaan mitään.

Halusin kirjoittaa tästä asiasta, jotta he, ketkä eivät niinkään tunne tätä sairautta, saisivat enemmän tietoa, eivätkä ehkä niin paljon vähättelisi sitä.

Niinpä. Vähättelisi. Kukaan meistä ei halua elää elämäänsä niin, että joutuu päivittäin todistelemaan oman sairautensa olemassaoloa. Ei kukaan meistä halua joutua päivittäin kertomaan, että mitä tarkoittaa kun henki salpaantuu muutaman tunnin välein. Tai sitä, kun kaikki maailman äänet tuntuu ahdistavan kovilta. Tai kun tietty - muille normaali - leikin laskeminen ei tunnukaan omalla kohdalla hyvältä. Saatika, että haluaisi kuulla siihen perään lauseen: Lakkaat vain stressaamasta.

Siinä toki olette oikeassa. Stressi pahentaa tai voi olla laukaiseva tekijä. Mutta se ei suinkaan ole ainoa asia mikä tähän ikävään toveriin liittyy. Syitä on monia. Itseasiassa varmaan tuhansia. Ja valitettavasti oireet ruokkivat itseään. Mutta tällä kertaa kerron vain omasta kokemuksestani. Minun perkeleestäni.

Olen allerginen monelle asialle. Tiedän, että allergiani, sekä se, että niitä ei otettu tosissaan on ollut yksi laukaisevista tekijöistä. Tämä on edelleen pahin mahdollinen kohtauksen aiheuttaja. On vain muutamia paikkoja joissa uskallan syödä ilman pelkoa kohtauksesta. Itseasiassa niitä on vain kaksi. Kotona ja äidillä. Äidinkin luona varmistan aina sata kertaa jokaisen paketin sisällön. Koska vahinkoja voi käydä. Ja tukehtuminen on pahin tunne ikinä. Ja koska olen todella monta kertaa kuullut selkäni takaa lauseen "Ei se nyt voi olla niin vakavaa" "Rääppiköön itse pois lautaselta" "En kyllä rupea mitään tomaattia laittamaan erilliseen kippoon yhden allergian takia" "Ei kaupassa ollu suklaakakkua jossa ei mainittais pähkinää niin otin tän missä voi ehkä olla. Eihän se haittaa?".
Toivottavasti teistä muistakin nämä kuulostaa yhtä pöyristyttäviltä kuin ne ovat kuulostaneet omiin korviin aikanaan. Mutta seuraava oli pahin:
"Kyllä mä oon huoletta laittanut niitä mausteita ruokaan etkä mitään ole sanonut."
Niin. En ole. Muuta kuin että miksiköhän mulle tulee nykyään aina huono olo ruuasta. Miksi mua nykyään aina väsyttää ihan kamalasti sen jälkeen kun oon syönyt. Tai miksi mulla taipeet kutisee nykyään kokoajan. Miksi mua nykyään etoo syödä kotona. Niillähän ei varmaan ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Of the record, ei ollut kyseessä nykyinen siippa.

Avatakseni hiukan, miltä minusta tuntuu kohtauksen tullessa, kerron erään esimerkin. Oltiin paremman puoliskon kanssa lenkillä, siis todella pitkän tauon jälkeen, koska pelkään sydänkohtausta.
Kyllä, minä 26-vuotias, pelkään päivittäin sydänkohtausta.
Oltiin puolivälissä lenkkiä, reipasta sellaista. Sydän alkoi hakkaamaan, totta kai, koska olinhan liikkunut jo 30 minuuttia ilman taukoa ja välillä hölkäten. Jotta en saisi kohtausta, minun tarvitsee toistaa tiettyja mantroja ääneen, tai rationalisoida tapahtuvat asiat.
"Hakkaako sun sydän lujaa, jos liikut"
"Kyllä, tälläkin hetkellä"
"Onko sun hankala hengittää"
"No hankalampi kuin normaalisti, tietysti, kun sydän lyö lujempaa ja verisuonet on laajentunut jne. Ihan täysin normaali reaktio josta ei tarvitse huolestua"
"Sun syke on varmaan aika sama kun mulla"
"On varmasti."
"Mulla kuivaa suuta."
"Sekin on ihan normaalia."

Noniin. Meistä varmasti siis kaikki tietää, miltä tuntuu, kun on tehnyt kovan urheilusuorituksen. Jalat ja kädet hapottaa, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, hiki valuu, veri kohisee päässä, hengitys on tiheämpää koska kroppa kuluttaa ynnä muuta vastaavaa. No, ajattelepa se potenssiin sata. Ja unohda siitä se urheilusuorituksen tuoma onnistumisen tunne, joka kaartaa huulet hymyyn. Sen tilalle ajattele pahinta hetkeä elämässäsi. Sitä kun kurkussa on pala joka paisuu kahden euron kolikoksi, eikä se lähde. Sitä kun vatsaa särkee ja kaikki tuntuu epätodelliselta. Sitä, kun veditkin liian kovan kännin ja nyt mietit pöntön vieressä pitäiskö oksentaa. Sitä, kun sen jälkeen könyät sänkyyn, ja silmät sulkiessa koko maailma pyörii. Hetkellisesti mietit, oliko tää tässä. Oli se mikä tahansa, mutta se on se pahin tunne ikinä.

Sitä mä koen päivittäin, ainakin kerran.

Koska kanssaihmisten on todella vaikea käsittää sitä faktaa, että kyseessä on todellinen sairaus, mun on vaikea enää poistua kotoolta. Kyllä mä sen teen, mutta vaivoin. Joka kerta ahdistaa, koska jotain voi mennä pieleen. Jollekin täytyy taas selittää, miksi mua itkettää.
Mä en pysty enää osallistumaan tilaisuuksiin, joissa on ruokatarjoilu. En muista meidän häiden jälkeen yhtäkään ulkopuolisen järjestämää tilaisuutta, jossa en olisi joutunut keskustelemaan jonkun kanssa tästä elefantista huoneessa.
Ei, mulle ei riitä tieto että siinä ei EHKÄ ole pähkinää. Tai että siinä ei EHKÄ ole tomaattia. Ei, mä en myöskään ota sillä samalla lusikalla sitä tomaatitonta ruokaa millä joku juuri otti sitä viereistä, jossa on tomaattia. Kyllä, mun tarvitsee tietää mitä teidän salsakastike sisältää. Ja ei, mä en nauti siitä, että kaikki tuijottaa. En todellakaan. Mä haluaisin kadota maan alle, ja se pallo kurkussa kasvoi taas niin suureksi, että mun on hankala nähdä. Mun on hankala hengittää. Ja mä haluaisin itkeä, koska mun seurue häpeää taas silmät päästään, kun ne ei käsitä miten vakavasta asiasta mulle on kyse. Mutta mun on pakko kestää, koska mä en halua tehdä kohtausta. Enkä mä voi poistua paikalta, koska sitä ihmeteltäisiin. Kädet hypistelee paperia pöydän alla niin kauan, että jäljellä on vain nukkaantunut pieni pallo, joka joskus etäisesti muistutti kaunista servettiä.

Joskus mä salaa katson puolisoa anovasti. Se kyllä tietää mitä tarkoitan. Sitten se kuiskaa, että et sä kuole. Sulla on kaikki hyvin. Se on parasta.

Joskus oon koittanut kertoa mistä on kyse. Yleensä ihmiset pyörittää silmiään. Olen sitten vain todennut itselleni, että helpommalla pääsee, kun esittää, että pidän linjoista huolta. Ei oo nälkä, vaikka todellisuudessa vatsa huutaa ammottavaa tyhjyyttään. Ja taas on pala kurkussa. Taas painaa henkitorvea, koska ne vaatii mua syömään. Ne vaatii ja tivaa multa syytä, että miksi niiden ruoka ei kelpaa."Ei tää lihota, sitäkö sä pelkäät?" "Sun pitäisi syödä, sä oot niin kovin laiha."
No aijaa, tiedän kyllä.

Mä en voi käyttää alkoholia. Se ei sinänsä oo huono asia, mutta koitappa olla kuskina joka kerta. Koitapa kestää selvinpäin se meteli, bassojumputus ja ne humalaiset, kun pää ei kestä kovia ääniä, eikä kroppa sitä tärinää, jonka basso aiheuttaa (just se, mitä kaikki ei edes huomaa). Se sammaltava kaveri taas tivaa sadatta kertaa, että vitsi kun säkin oot taas kuskina, etkä pidä meidän kanssa hauskaa. Ja kai sä oikeesti heität mut kotiin. Niin, ilman viinaahan ei voi olla hauskaa. Ja joo, sadannen kerran, heitän kyllä. Vaikka todellisuudessa tällä hetkellä mä haluaisin olla kotona, omassa sängyssä, peiton alla, nukkua niin pitkään, että tää kaikki on poissa. "Ai miten niin et lähde enää jatkoille? Miksä oot noin kiukkunen? Mikä sua vaivaa?"
Ja taas mä puran kiukusta hampaita yhteen. Ei se pahaa tarkoita, mutta se sama tyyppi on just edellisellä kerralla vähätellyt sitä mun oloa. Sitä, että mä luulen taas kuolevani. Sanonut vaan, että rauhoitu. Toi on turhaa.
Se syy muuten, miksen voi käyttää alkoholia, on se seuraava päivä. Kaksikin lasia viiniä voi tehdä seuraavalle päivälle niin pahat sydämentykytykset, että mä harkitsen illalla käyntiä ensiavussa.

Siksi mä en oikeastaan käy enää missään. Välillä en ees kaupassa, koska musta tuntuu, että ihmiset tuijottaa. Koska mä pelkään, että jotain sattuu. Koska mä pelkään, että joku pitää sitä outona, että mä katson jokaisen tuoteselosteen sata kertaa, ettei se sisällä pähkinää. Ja se sama kolikko on taas kurkussa. Tai ehkä se on tänään tennispallo. Ihan sama, mutta se estää mua hengittämästä.

Mä rakastin joskus saunaa. Mutta kun mua joskus alkaa pyörrytämään kun mä käyn siellä, niin mä en uskalla enää. Kun mä en jaksaisi taas kuvitella sydänkohtausta. Enkä mä jaksaisi kysyä taas sataa kertaa puolisolta, että lupaathan, etten mä kuole. Enkä mä halua, että kukaan näkee sitä. Ainakaan ketään niistä, jotka pitää mua niin kovin vahvana.

Jotta te ette nyt luulisi, etten mä tee asian eteen mitään, niin kyllä teen. Ja paljon. Mä oon ollut lääkkeetön nyt kohta kaks vuotta, mikä on mun mielestä mieletön saavutus. Välillä oon meinannut sortua, koska tää tuntuu niin ylitse pääsemättömältä. Pari vuotta sitten mä en oisi voinut kuvitella ees puhuvani tästä näin julkisesti. Nytkin tää vähän jännittää tietysti, että miten ihmiset reagoi. Ja mä altistan itseäni päivittäin asioille, jotka yleensä pelottaa.

Viime viikonloppuna uskalsin syödä pullaa. Kolme palaa, oli niin hyvää. Äiti ei ees uskonut eka. Kysyi, että maistoitko edes. Oisittepa nähneet sen ilmeen kun onnellisena sanoin, että söinpäs, ja kolme palaa, oli tosi hyvää. 
Toissapäivänä söin särkylääkkeen, enkä kuollutkaan. Sekin oli aika siistiä.

Mutta ei tää hetkessä tapahdu.

Eli, tiedoksi teille kaikille tukihenkilöille; se ihminen ei valinnut tätä reittiä. Se ei halunnut, että sen elämä on näin vaikeaa. Se toivoisi sydämensä kyllyydestä, että se saisi elää täysin normaalia pelotonta elämää. Että se voisi tehdä niitä asioita, joita muutkin tekee. Sille ne on suuria unelmia.

Viesti myös kanssakärsijöille: Älä luovuta. Älä anna sen viedä sua mukanaan, näytä sille, että sä oot vahva. Hetki kerrallaan. Huuda, itke, raivoa ja naura just sillon kun siltä tuntuu. Se pala pienenee, oikeesti. Palkitse saavutuksista. Vaikka se ois kesäilman nuuhkaisu parvekkeen lasien raosta, niin ole ylpeä siitä. Parempia päiviä on varmasti edessä, kunhan vaan muistat nähdä sen valonpilkahduksen, oli se sitten mikä tahansa. Mutta älä ainakaan unohda sitä. Ja muista rakastaa. Myös itseäsi.

Mä toivoisin paljon keskustelua tältä saralta, ja toivoisin myös, että jaatte tätä, jos koette, että tässä oli mitään järkeä teidän kohdalla. Mä en voi puhua muiden puolesta, enkä mä voi sanoa mitä muiden oireet on. Tää oli pintaraapaisu siihen, mitä mä koen päivittäin. Tää on vaan yksi tarina. Niistä tuhansista.


Haluutteko muuten tietää mikä se mun unelma on?

Syödä pala suklaakakkua ilman, että mä pelkään.