Mutta mä selvisin

Kirjoitin toukokuussa siitä, millaista on elää paniikkihäiriöisenä. Pääset lukemaan sen täältä.

Sain monenlaista palautetta, lähinnä kannustusta, mutta muutama asia selvästi kaihersi osaa lukijoista. Vastaan aluksi niihin, ennen kuin edes aloitan kirjoittamaan nykyisestä tilanteesta, tällä kertaa onnistumisen kautta.

Sulla ei selvästikään ole vielä kaikki hyvin, niin miksi et muka ole lääkityksellä? Eikö se kannattaisi?

Siinä olette oikeassa, kaikki ei ollut hyvin. Mutta se ei ole peruste lääkitykselle. On olemassa tuhansia keinoja päästä omista perkeleistään eroon, ja minulle yksi niistä keinoista ei enää ollut lääkitys. Kirjoittamani asiat oli todellakin totisinta totta, mutta jätin tarkoituksella onnistumiset pois. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö olisi jo tuossa kohtaa ollut matkalla kohti parempaa elämää.

Tarkoitus oli vain herättää ihmisiä siihen, että tämä tauti on kamala, inhottava, eikä sitä toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.

Mutta kyllähän paniikkihäiriöstäkin voi parantua, ei se ole ikuinen.

Ei tietenkään ole. Mutta edelleenkin tarkoitukseni oli tuoda esille miten kamalasta sairaudesta on kyse, sillä tästä vaietaan edelleenkin liikaa. Paniikkihäiriöön usein liittyy käsittelemättömiä asioita menneisyydestä, ja mahdollisesti sivusairauksia kuten OCD, ja parantuminen ei tapahdu päivässä. Ei ehkä edes vuodessa. Tämä on niin kiinni ihmisestä ja siitä, että kuinka nopeasti aiheuttajan juureen päästään. Ja tämä matka vaatii paljon myös läheisiltä.

Ilmeisesti moni myös kuvitteli, että tekstillä oli tarkoitus kaivaa sääliä. Ei ollut. Itseasiassa olo oli äärettömän vahva juuri tuolla hetkellä, olin valmis kohtaamaan kritiikin. Mitäpä luulette, jos olisin kaikkein hauraimmillani, kirjoittaisinko asiasta, joka osoittaa oman heikkouteni?

Edellisestä kirjoituksesta on nyt noin 7 kuukautta.

Olen etsinyt itse sisäisesti omia aiheuttajiani. Olen käsitellyt niitä itseni kanssa, perheeni kanssa sekä puolisoni kanssa. Olen kertonut rehellisesti, että en syö tiettyjä asioita, ja ihan turha pakottaa yhtään sen enempää, kerron kun olen valmis. Ei saa loukkaantua, jos juon vain kahvin. En tee sitä siksi, että sinun pullasi ei kelpaisi.

Tilanne paheni hetkellisesti. Ne möröt, mitä oli alkukeväästä, saivat käsittämättömät sfäärit myöhemmin, kun lakkasin syömästä lähes kokonaan. Kaikki haisi tai näytti saastuneelta. Paistorasva voi aiheuttaa sydänkohtauksen. En liiku tarpeeksi, en saa syödä rasvaa, se lihottaa. Vain salaatti käy. Jossei siinä ole sitä kummalista kuviota päällä, siihen voi kuolla (vähintäänkin). Voi Miro raukkaa.

Ostin liian pienen paidan. Olen lihava. Lihava, oksettava näky.

Mutta tiedättekö, sitten tuli käännekohta. Meille tuli vieras nimeltä norovirus. Kyllä, olen tosissani.

Miro sai töistä itselleen kaapattua pöpön. Ensinnäkin, olen äärettömän pöpökammoinen. Todella todella todella. Oksentaminen pelottaa ja sen kuuleminen.. Disgusting. Eikä mitenkään sillein että ”hyi kamala ääni”, vaan kaon todella oksennusta itse seuraavan vartin vähintään. Siis oksentamatta, koska en voi, koska siihen voi kuolla (vähintäänkin).

No, pakon edessä sitä tekee kummallisia asioita, kuten hakee sen vatsatautisen miehen sieltä työreissusta kotiin, passaa sitä himassa, ja valitettavasti myös kuuntelee sitä oksentamista. Paijaamiseen muuten kuuluu halaus ja pussaaminen. Sillon kyllä tätä naista vähän söi.

Luulin jo päässeeni helpolla. Tämä oli aikamoinen koetinkivi, todella. Mutta sitten se iski.. Viikko tartunnan saannin jälkeen, sunnuntaina, herään päiväunilta kivistävään vatsakipuun. No, siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, koska enhän tosiaan pahemmin syönyt mitään, vatsaan sattui harva se päivä (kipua kauneudesta jne). Päätin kuitenkin vähin äänin hipsiä vessaan… Vain huutaakseni puolen minuutin päästä viimeisillä voimilla ”ÄMPÄRI, NYT.”

Tässä kohtaa pakko kertoa pieni tärppi, jolle saa nauraa. Minähän olen siis vessakäyttäymisen kruunaamaton kuningatar. Yleiset vessat ovat maanpäällinen helvetti, vatsan kurahtelu vie vähintäänkin tajun noloudellaan ja auta armias jos tarttisi käydä kakkosella.. Katotaan sitten kun kaikki ne naapuritkin ovat kaikonneet. Silti hana päällä ja musiikki täysillä. Mielellään vielä telkkariin joku Die Hardin ampumakohtaus pyörimään.

 

Siis ihan oikeasti, ostaessa taloa, yksi suurimmista kriteereistä oli se, että vessoja on useampi, mielellään eri kerroksessa. Ettei Miron tartte aina lähteä lenkille koiran kanssa, kun mun tarttisi päästä vessaan.

Ja siinä minä, vessakäyntejä pelkäävä prinsessa, huudan ukkokullalle, että tuo ämpäri. Sen puolen minuutin aikana kerkesin aika monta kertaa miettimään, että nyt ei auta itku markkinoilla, kun istun pöntöllä ja toinen pitää tukkaa pois tieltä, kun oksennan italianpataa ämpäriin.

Pitkä hiljaisuus, ja todella – siis todella – anovasti kuuluu vierestä ”sori”.

Noh, siinä meni ensimmäinen myytti. Viisi vuotta yhdessä, ja nyt kerta heitolla toinen näkee sen kaiken, mikä on ollut yksi mun suurimmista muureista.

Tuo Noro oli itselleni aika kova paikka fyysisesti, sillä muutoinkin huonosti syövänä voitte kuvitella, että keho kävi aika kierroksilla. Nestettä en saanut mistään, sillä edes vesi ei pysynyt sisällä. Vatsalihakset olivat jo niin kipeät pinnistyksestä, etten edes jaksanut niellä.

Käytännössä neljän päivän aikana taisin syödä ehkä desin jugurttia, jossa oli pari mustikkaa.

Tauti itsessään alkoi jo olla ohitse, mutta syömättömyys jäi. Nestehukka oli kova. Jotenkin tuo ukkokulta sai pakotettua juomaan edes vettä, mutta vahinko oli käytännössä jo tapahtunut. Tästä muutoinkin aika pikkuisesta kropasta lähti 5 kiloa lisää.

Ja ruokavalio oli edelleen 2 nakkia ja desi keitettyä makaronia. Siis koko päiväksi. Yritin pitää ruokapäiväkirjaa vain todetakseni, että se pahensi asiaa entisestään. Painosta en enää viitsi edes puhua.

Ja nyt. Nyt me ollaan tässä.
Oksentaminen ei tappanut mua, mä en tukehtunut. Miro ei kuollut siihen, tai jättänyt mua, kun mä olin pahimmillani. Sitä ei haittaa, että mä käyn vessassa, niin kuin kaikki normaalit ihmiset. Nää sai mut tajuamaan, että ihan kaikkea elämässä ei voi tietää etukäteen. Sä et voi kontrolloida kaikkea. Jotain voi AINA sattua, ja se on ok. Se tekee elämästä elämisen arvoista. Sen pitääkin joskus näyttää pahalta, että muistaisit ne hyvät asiat.

Tajusin itsekin pikkuhiljaa, että tilanne ei ole normaali. Päätin ottaa yhteyttä lääkäriin. Kävin allergiatesteissä ja nyt vihdoinkin, olen saamassa tohtoripuolelta tähän tilanteeseen helpotusta.

Tällä hetkellä, syön lähes kaikkea. Lohi ei vieläkään mene itkemättä, ihan sama. Muiden tarjoamat keksit ja karkit nielen, mutta hankalasti. Mutta mä yritän, ihan tosissani. Olen käynyt tässä ajassa jo useasti kahvilassa. Juonut jonkun muun keittämää kahvia, ja voitteko uskoa, olen syönyt leipää, jonka alkuperästä en ollut varma. Maistoin tomaattia. En syönyt, mutta maistoin. Altistus on käynnissä. Tammikuussa olen pääsemässä allergiapolille tarkempaan syyniin, mikä oikeasti on ihan mieletön valo tunnelin päässä.

En syönyt päivääkään lääkkeitä. Olen siitä ylpeä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikkien tulisi olla lääkkeettömiä. Tarkoitan sitä, että niiden on tarkoitus olla hoidon tukena. Ei ainoa hoitokeino. Minulla lääkkeet eivät auttaneet, koska ne turrutti aistit siihen tilaan, että kuvittelin kaiken olevan jo hyvin. Että asia on hoidossa, vaikka todellisuudessa vain jätin tekemättä epämiellyttävät asiat. Nykyisin kohtaan ne mielelläni. Jos et pelaa, et voi voittaa.

Ja me ollaan muuttamassa ulkomaille. En ois uskonut vuosi sitten.

Jos et jo lukenut sitä edellistä kirjoitusta, käy vilkaisemassa se täältä. En vieläkään pysty itse sitä lukemaan (matka on siltä osin kesken), mutta tiedän, että kehitys on valtava, vaikka matka on ollut raskas.

Tsemppiä joka ikiselle teistä, oli sinun perkeleesi mikä tahansa.

Sä jaksat, sä pystyt.  

Kunhan et unohda toivoa.