Nimittäin paniikkihäiriö.
Tämä (todennäköisesti) ikuinen ystäväni on ollut seuranani vuodesta 2010 erittäin näkyvästi, eli tällä hetkellä noin 6 vuotta. Ennen tätäkin takuulla on ollut jo monia oireita, mutta tuolloin muistan tämän puhjenneen kukkaansa.
Diagnoosin sain, kun tilanne oli siinä pisteessä, etten voinut juoda samasta lasista kahta kertaa jos oon päästänyt sen silmistä. Enkä mä enää pystynyt olemaan töissä kassalla ilman, että käsiä kutisi ja henkeä ahdisti. Lähdin haparoivin askelin hakemaan sairaslomaa johonkin, josta en tiennyt oikeastaan mitään.
Halusin kirjoittaa tästä asiasta, jotta he, ketkä eivät niinkään tunne tätä sairautta, saisivat enemmän tietoa, eivätkä ehkä niin paljon vähättelisi sitä.
Niinpä. Vähättelisi. Kukaan meistä ei halua elää elämäänsä niin, että joutuu päivittäin todistelemaan oman sairautensa olemassaoloa. Ei kukaan meistä halua joutua päivittäin kertomaan, että mitä tarkoittaa kun henki salpaantuu muutaman tunnin välein. Tai sitä, kun kaikki maailman äänet tuntuu ahdistavan kovilta. Tai kun tietty - muille normaali - leikin laskeminen ei tunnukaan omalla kohdalla hyvältä. Saatika, että haluaisi kuulla siihen perään lauseen: Lakkaat vain stressaamasta.
Siinä toki olette oikeassa. Stressi pahentaa tai voi olla laukaiseva tekijä. Mutta se ei suinkaan ole ainoa asia mikä tähän ikävään toveriin liittyy. Syitä on monia. Itseasiassa varmaan tuhansia. Ja valitettavasti oireet ruokkivat itseään. Mutta tällä kertaa kerron vain omasta kokemuksestani. Minun perkeleestäni.
Olen allerginen monelle asialle. Tiedän, että allergiani, sekä se, että niitä ei otettu tosissaan on ollut yksi laukaisevista tekijöistä. Tämä on edelleen pahin mahdollinen kohtauksen aiheuttaja. On vain muutamia paikkoja joissa uskallan syödä ilman pelkoa kohtauksesta. Itseasiassa niitä on vain kaksi. Kotona ja äidillä. Äidinkin luona varmistan aina sata kertaa jokaisen paketin sisällön. Koska vahinkoja voi käydä. Ja tukehtuminen on pahin tunne ikinä. Ja koska olen todella monta kertaa kuullut selkäni takaa lauseen "Ei se nyt voi olla niin vakavaa" "Rääppiköön itse pois lautaselta" "En kyllä rupea mitään tomaattia laittamaan erilliseen kippoon yhden allergian takia" "Ei kaupassa ollu suklaakakkua jossa ei mainittais pähkinää niin otin tän missä voi ehkä olla. Eihän se haittaa?".
Toivottavasti teistä muistakin nämä kuulostaa yhtä pöyristyttäviltä kuin ne ovat kuulostaneet omiin korviin aikanaan. Mutta seuraava oli pahin:
"Kyllä mä oon huoletta laittanut niitä mausteita ruokaan etkä mitään ole sanonut."
Niin. En ole. Muuta kuin että miksiköhän mulle tulee nykyään aina huono olo ruuasta. Miksi mua nykyään aina väsyttää ihan kamalasti sen jälkeen kun oon syönyt. Tai miksi mulla taipeet kutisee nykyään kokoajan. Miksi mua nykyään etoo syödä kotona. Niillähän ei varmaan ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Of the record, ei ollut kyseessä nykyinen siippa.
Avatakseni hiukan, miltä minusta tuntuu kohtauksen tullessa, kerron erään esimerkin. Oltiin paremman puoliskon kanssa lenkillä, siis todella pitkän tauon jälkeen, koska pelkään sydänkohtausta.
Kyllä, minä 26-vuotias, pelkään päivittäin sydänkohtausta.
Oltiin puolivälissä lenkkiä, reipasta sellaista. Sydän alkoi hakkaamaan, totta kai, koska olinhan liikkunut jo 30 minuuttia ilman taukoa ja välillä hölkäten. Jotta en saisi kohtausta, minun tarvitsee toistaa tiettyja mantroja ääneen, tai rationalisoida tapahtuvat asiat.
"Hakkaako sun sydän lujaa, jos liikut"
"Kyllä, tälläkin hetkellä"
"Onko sun hankala hengittää"
"No hankalampi kuin normaalisti, tietysti, kun sydän lyö lujempaa ja verisuonet on laajentunut jne. Ihan täysin normaali reaktio josta ei tarvitse huolestua"
"Sun syke on varmaan aika sama kun mulla"
"On varmasti."
"Mulla kuivaa suuta."
"Sekin on ihan normaalia."
Noniin. Meistä varmasti siis kaikki tietää, miltä tuntuu, kun on tehnyt kovan urheilusuorituksen. Jalat ja kädet hapottaa, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, hiki valuu, veri kohisee päässä, hengitys on tiheämpää koska kroppa kuluttaa ynnä muuta vastaavaa. No, ajattelepa se potenssiin sata. Ja unohda siitä se urheilusuorituksen tuoma onnistumisen tunne, joka kaartaa huulet hymyyn. Sen tilalle ajattele pahinta hetkeä elämässäsi. Sitä kun kurkussa on pala joka paisuu kahden euron kolikoksi, eikä se lähde. Sitä kun vatsaa särkee ja kaikki tuntuu epätodelliselta. Sitä, kun veditkin liian kovan kännin ja nyt mietit pöntön vieressä pitäiskö oksentaa. Sitä, kun sen jälkeen könyät sänkyyn, ja silmät sulkiessa koko maailma pyörii. Hetkellisesti mietit, oliko tää tässä. Oli se mikä tahansa, mutta se on se pahin tunne ikinä.
Sitä mä koen päivittäin, ainakin kerran.
Koska kanssaihmisten on todella vaikea käsittää sitä faktaa, että kyseessä on todellinen sairaus, mun on vaikea enää poistua kotoolta. Kyllä mä sen teen, mutta vaivoin. Joka kerta ahdistaa, koska jotain voi mennä pieleen. Jollekin täytyy taas selittää, miksi mua itkettää.
Mä en pysty enää osallistumaan tilaisuuksiin, joissa on ruokatarjoilu. En muista meidän häiden jälkeen yhtäkään ulkopuolisen järjestämää tilaisuutta, jossa en olisi joutunut keskustelemaan jonkun kanssa tästä elefantista huoneessa.
Ei, mulle ei riitä tieto että siinä ei EHKÄ ole pähkinää. Tai että siinä ei EHKÄ ole tomaattia. Ei, mä en myöskään ota sillä samalla lusikalla sitä tomaatitonta ruokaa millä joku juuri otti sitä viereistä, jossa on tomaattia. Kyllä, mun tarvitsee tietää mitä teidän salsakastike sisältää. Ja ei, mä en nauti siitä, että kaikki tuijottaa. En todellakaan. Mä haluaisin kadota maan alle, ja se pallo kurkussa kasvoi taas niin suureksi, että mun on hankala nähdä. Mun on hankala hengittää. Ja mä haluaisin itkeä, koska mun seurue häpeää taas silmät päästään, kun ne ei käsitä miten vakavasta asiasta mulle on kyse. Mutta mun on pakko kestää, koska mä en halua tehdä kohtausta. Enkä mä voi poistua paikalta, koska sitä ihmeteltäisiin. Kädet hypistelee paperia pöydän alla niin kauan, että jäljellä on vain nukkaantunut pieni pallo, joka joskus etäisesti muistutti kaunista servettiä.
Joskus mä salaa katson puolisoa anovasti. Se kyllä tietää mitä tarkoitan. Sitten se kuiskaa, että et sä kuole. Sulla on kaikki hyvin. Se on parasta.
Joskus oon koittanut kertoa mistä on kyse. Yleensä ihmiset pyörittää silmiään. Olen sitten vain todennut itselleni, että helpommalla pääsee, kun esittää, että pidän linjoista huolta. Ei oo nälkä, vaikka todellisuudessa vatsa huutaa ammottavaa tyhjyyttään. Ja taas on pala kurkussa. Taas painaa henkitorvea, koska ne vaatii mua syömään. Ne vaatii ja tivaa multa syytä, että miksi niiden ruoka ei kelpaa."Ei tää lihota, sitäkö sä pelkäät?" "Sun pitäisi syödä, sä oot niin kovin laiha."
No aijaa, tiedän kyllä.
Mä en voi käyttää alkoholia. Se ei sinänsä oo huono asia, mutta koitappa olla kuskina joka kerta. Koitapa kestää selvinpäin se meteli, bassojumputus ja ne humalaiset, kun pää ei kestä kovia ääniä, eikä kroppa sitä tärinää, jonka basso aiheuttaa (just se, mitä kaikki ei edes huomaa). Se sammaltava kaveri taas tivaa sadatta kertaa, että vitsi kun säkin oot taas kuskina, etkä pidä meidän kanssa hauskaa. Ja kai sä oikeesti heität mut kotiin. Niin, ilman viinaahan ei voi olla hauskaa. Ja joo, sadannen kerran, heitän kyllä. Vaikka todellisuudessa tällä hetkellä mä haluaisin olla kotona, omassa sängyssä, peiton alla, nukkua niin pitkään, että tää kaikki on poissa. "Ai miten niin et lähde enää jatkoille? Miksä oot noin kiukkunen? Mikä sua vaivaa?"
Ja taas mä puran kiukusta hampaita yhteen. Ei se pahaa tarkoita, mutta se sama tyyppi on just edellisellä kerralla vähätellyt sitä mun oloa. Sitä, että mä luulen taas kuolevani. Sanonut vaan, että rauhoitu. Toi on turhaa.
Se syy muuten, miksen voi käyttää alkoholia, on se seuraava päivä. Kaksikin lasia viiniä voi tehdä seuraavalle päivälle niin pahat sydämentykytykset, että mä harkitsen illalla käyntiä ensiavussa.
Siksi mä en oikeastaan käy enää missään. Välillä en ees kaupassa, koska musta tuntuu, että ihmiset tuijottaa. Koska mä pelkään, että jotain sattuu. Koska mä pelkään, että joku pitää sitä outona, että mä katson jokaisen tuoteselosteen sata kertaa, ettei se sisällä pähkinää. Ja se sama kolikko on taas kurkussa. Tai ehkä se on tänään tennispallo. Ihan sama, mutta se estää mua hengittämästä.
Mä rakastin joskus saunaa. Mutta kun mua joskus alkaa pyörrytämään kun mä käyn siellä, niin mä en uskalla enää. Kun mä en jaksaisi taas kuvitella sydänkohtausta. Enkä mä jaksaisi kysyä taas sataa kertaa puolisolta, että lupaathan, etten mä kuole. Enkä mä halua, että kukaan näkee sitä. Ainakaan ketään niistä, jotka pitää mua niin kovin vahvana.
Jotta te ette nyt luulisi, etten mä tee asian eteen mitään, niin kyllä teen. Ja paljon. Mä oon ollut lääkkeetön nyt kohta kaks vuotta, mikä on mun mielestä mieletön saavutus. Välillä oon meinannut sortua, koska tää tuntuu niin ylitse pääsemättömältä. Pari vuotta sitten mä en oisi voinut kuvitella ees puhuvani tästä näin julkisesti. Nytkin tää vähän jännittää tietysti, että miten ihmiset reagoi. Ja mä altistan itseäni päivittäin asioille, jotka yleensä pelottaa.
Viime viikonloppuna uskalsin syödä pullaa. Kolme palaa, oli niin hyvää. Äiti ei ees uskonut eka. Kysyi, että maistoitko edes. Oisittepa nähneet sen ilmeen kun onnellisena sanoin, että söinpäs, ja kolme palaa, oli tosi hyvää.
Toissapäivänä söin särkylääkkeen, enkä kuollutkaan. Sekin oli aika siistiä.
Mutta ei tää hetkessä tapahdu.
Eli, tiedoksi teille kaikille tukihenkilöille; se ihminen ei valinnut tätä reittiä. Se ei halunnut, että sen elämä on näin vaikeaa. Se toivoisi sydämensä kyllyydestä, että se saisi elää täysin normaalia pelotonta elämää. Että se voisi tehdä niitä asioita, joita muutkin tekee. Sille ne on suuria unelmia.
Viesti myös kanssakärsijöille: Älä luovuta. Älä anna sen viedä sua mukanaan, näytä sille, että sä oot vahva. Hetki kerrallaan. Huuda, itke, raivoa ja naura just sillon kun siltä tuntuu. Se pala pienenee, oikeesti. Palkitse saavutuksista. Vaikka se ois kesäilman nuuhkaisu parvekkeen lasien raosta, niin ole ylpeä siitä. Parempia päiviä on varmasti edessä, kunhan vaan muistat nähdä sen valonpilkahduksen, oli se sitten mikä tahansa. Mutta älä ainakaan unohda sitä. Ja muista rakastaa. Myös itseäsi.
Mä toivoisin paljon keskustelua tältä saralta, ja toivoisin myös, että jaatte tätä, jos koette, että tässä oli mitään järkeä teidän kohdalla. Mä en voi puhua muiden puolesta, enkä mä voi sanoa mitä muiden oireet on. Tää oli pintaraapaisu siihen, mitä mä koen päivittäin. Tää on vaan yksi tarina. Niistä tuhansista.
Haluutteko muuten tietää mikä se mun unelma on?
